Hae
Arjen suklaasuukkoja

Antaako some ihmisestä oikean kuvan?

Teen somea, harrastus sen parissa on kasvanut ja ottanut yhä entistä enemmän roolia elämässäni. Siksi olen alkanut pohtimaan millaisen kuvan itsestäni annan nimenomaan somen puolella. Mitä asioita jaan, mitä pidän visusti itselläni tai tuonko joitain asioita liikaa esille vääristäen itseäni? Tai kannattaako tätä edes miettiä vai antaa vaan mennä sillä tavalla kuin itsestä hyvälle tuntuu?

Yksi asia ainakin on varmaa. Se, että kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Siksi luulenkin, että somessa ei voi oikeasti oppia tuntemaan ketään. Itselläni ehdoton aihealue, josta en kirjoita on tietyt läheiseni, koska he eivät somesta paljoa perusta ja toki kunnioitan silloin heidän toivettaan. Someani teen äidin ja naisen näkökulmasta. Kertoen ajatuksiani äitiydestä, kauneudesta ja hyvinvoinnista sekä siitä miten koen ja näen ympärilläni olevia asioita ja tapahtumia.

Olen huomannut, että parhaimpia juttuja tapahtuu somen ansiosta, mutta kuitenkin somen takana oikeassa elämässä. Kuten tapahtumat, jotka on suunnattu bloggaajille ja somettajille. Kun olet seurannut toista samassa elämäntilanteessa olevaa äitiä, tapaat hänet kauneuspäivässä livenä ja huomaatte, että teillä on vielä paljon enemmän yhteistä kuin somen perusteella luulitte, niin silloin huomaan aidosti somettamisen hyviä puolia.

Tilanteet, joissa korostat asioista tietoisesti yhtä puolta ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Minulla tällaiset ovat liittyneet varhaiskasvatukseen ja siihen, että olen tietoisesti halunnut nostaa esille kotihoidon sekä pitkän hoitovapaan hyviä puolia. Tämä ei tarkoita, että vastustaisin varhaiskasvatusta tai pitäisin sen laatua Suomessa huonona. Olen vain huomannut, ettei näistä asioista juurikaan Suomessa puhuta tai jos puhutaan, niin ei kovin arvostavaan sävyyn ja olen omalta osaltani halunnut tätä muuttaa.

Vaikka joskus somessa jotain korostetaan, niin silti kannattaa muistaa, ettei kenelläkään ole mahdollista kirjoittaa aina kaikesta kaikkea. Somettaja ei ole automaattisesti ahdasmielinen tai jonkun asian vastustaja, vaikka hän joskus liputtaisi asian toista puolta. Parasta tietenkin on aikaan saada keskustelua, mutta ikävänä puolena monesti on asioiden tahallisesti tai tahattomasti väärinymmärtäjät. Mutta hei, se kuuluu tähän juttuun ja kyllähän maailmaan tarinoita mahtuu.

Ihanaa uutta viikkoa, voimia harmaisiin päiviin ja tavataan instagramissa 😘

Päiväkodin aloittaminen alle 3-vuotiaana voi lisätä lapsen käytöshäiriöitä

Minä annan seisaaltani aplodit tutkijatohtori Aino Saarisen tutkimukselle, jonka mukaan päiväkodin aloittaminen alle 3-vuotiaana voi lisätä lapsen aggressiivista käytöstä. Aivan upeaa ja loistavaa sekä todella virkistävää lukea vaihteeksi tällaista tekstiä kaiken vaaleanpunaisen hötön keskellä, jota varhaiskasvatuksen maailmasta yleensä Suomessa uutisoidaan.

Tutkimus on loistava jo pelkästään siksi, että tällaisista asioista ei Suomessa puhuta, vaikka pitäisi. Miksi Suomessa varhaiskasvatus on nostettu ”pyhän lehmän” asemaan, jota hiemankin kritisoivat haluttaisiin hiljentää heti. Sitten kun toiseen suuntaan tehdyistä tutkimuksen tuloksista halutaan kertoa, niin se on jotenkin kohauttavaa. Näin ei pitäisi olla, vaan molempiin suuntiin kallistuvat tutkimukset pitäisi olla yhtä hyväksyttäviä.

Itse olen pohtinut aiemminkin blogissani kuuluuko alle 3-vuotias lapsi päiväkotiin? Joskus silloin, kun Luca oli 2-vuotias ja yksi lapsi toisensa jälkeen tuttavapiiristämme aloitti päivähoidon. Vastaus oli silloin, että ihanteellisessa maailmassa ei missään nimessä, mutta onko mieleni muuttunut nyt, kun oma poikani on todellakin aloittanut taipaleensa varhaiskasvatuksen ihmeellisessä maailmassa.

Oikeastaan ainoa muutos mielipiteessäni on, että se on entisestään vahvistunut. Onneksi olin niin fiksu, etten laittanut lastani päiväkotiin ennen kuin oli aivan pakko. Ja nytkin haluan pitää päivät aivan minimissä ja niiden kestot mahdollisimman lyhyinä, ehkä lähinnä kerhopäivää muistuttavina. Tällä järjestelyllä haluan varmistaa lapseni voivan hyvin ja sen, että pääpaino pojan arjesta säilyy kotona.

Ennen kuin kukaan varhaiskasvatuksen alalla työskentelevä pahoittaa turhaan mielensä, niin totean, että Suomen varhaiskasvatuksen koulutus ja opettajat ovat aivan valiojoukkoa. Ongelma on vain, että heitä on liian vähän, jotta he pääsisivät hyödyntämään ammattitaitoaan päiväkodeissa kunnolla. Liian isot ryhmät suhteessa liian vähäiseen hoitajamitoitukseen on Suomessa todellinen ongelma etenkin silloin, kun on kyse alle 3-vuotiaista pienistä lapsista, joiden tunne-elämä on vasta kehittymässä, eikä yhteisleikit onnistu millään tasolla. Minun kritiikkini kohdistuu siis olosuhteisiin, joihin heidät on laitettu työskentelemään. Kannatan siis varhaiskasvatusta, mutta siten, että hoitopäivän pituus on suhteessa lapsen ikään ja kehitystasoon.

On upeata, että myös Suomessa lopultakin keskustellaan myös tästä toisesta näkökulmasta, että varhaiskasvatus ei ole lapselle automaattisesti onni ja autuus. Kiitos siis Aino Saarinen tästä avauksesta ja toivotaan, että tämä olisi vasta alkua Suomessa tämänlaiselle todella tarpeelliselle keskustelulle.

Ihanaa perjantaita, viikonlopun alkua ja tavataan myös instagramissa 😘