Hae
Arjen suklaasuukkoja

Kokonainen vuosi Suomen rajojen sisällä

Minun Facebook muistutti julkaisusta tasan vuoden takaa Omanista. Niinpä, tasan vuosi sitten olimme Lähi-Idässä Omanissa huolettomin mielin nauttimassa auringosta ja eksotiikasta.

Matka ajoittui aikaan, että korona oli todettu Kiinassa, mutta sitä pidettiin lähinnä Kiinan ongelmana, eikä kukaan ajatellut, että virus muodostaisi maailmanlaajuisen pandemian tai leviäisi meille Suomeen asti.

Lentokentällä ja lentokoneessa muutamilla matkustajilla oli maskeja kasvoilla hetken aikaa ja lähinnä ne roikkuivat kaulassa muodon vuoksi. Korona oli jotain etäistä, eikä sen ajateltu koskettavan omaa arkea. Asiaa ei otettu tosissaan, ehkäpä olisi pitänyt. Toisaalta virus näyttää leviävän niin herkästi, että ilman rokotetta sen leviämistä olisi voinut olla joka tapauksessa hankala estää.

Vuosi sitten Omanissa en voinut todellakaan aavistaa, että matka olisi viimeinen kunnollinen kaukomatka pitkään aikaan. Lähinnä olin helpottunut siitä, että Lucan vauva-aika oli takana ja pääsisimme lopultakin taas aurinkoon Suomen pimeydestä silloin kun haluaisimme. Nimittäin pojan vauva-aikana meillä oli 10 kuukauden tauko ulkomaanmatkoissa ja se aika tuntui silloin ahdistavalle. Ajattelin, etten halua enää ikinä olla niin pitkään vain Suomessa. Tätäpä en silloin arvannut ja onneksi en.

Yllättävän hyvin tähän uuteen normaaliin on silti tottunut. Alku varsinkin meni hyvin viime keväänä, kun säikähdin koronaa pahasti, enkä halunnut muutenkaan liikkua oikein missään pakollisten menojen lisäksi. Nyt tilanne on jo toinen ja hillitön matkakuume vaivaa. Tähän haen helpotusta kotimaanmatkoilla, kun edes Tallinnaan en ole uskaltautunut pojan kanssa.

Sen verran uskallan jo unelmoida paremmasta tulevasta, että tähän postaukseen valitsin kuvat vuoden takaiselta reissulta Muscatista. Näihin tunnelmiin siis lopetus tällä kertaa, ihanaa sunnuntaita ja nähdään myös instagramissa 😘

Korona aiheuttaa haasteita päiväkotiin

Siis aivan kuin ruuhkavuodet ei olisi ruuhkavuosia muutenkin, mutta nyt vielä tämä korona tähän päälle. Joo, tiedän, että saamme olla onnellisia siitä, että Suomessa päiväkodit on ylipäänsä auki korona-aikana, mutta silti harmittaa asia.

Aamusta jo arki on erilaista, kun päiväkodin sisälle ei vanhemmat pääse. Jos satut tulemaan huonoon aikaan päiväkodin ovelle, niin siellä on jono odottamassa. Vanhemmat jonottavat, että pääsevät tuulikaappiin yksi kerrallaan lasta jättämään.

Vaikka kuinka varaisin aikaa päiväkodissa käyntiin aamuisin, niin on varmaan joku luonnonlaki, että just sinä aamuna, kun olisi oikeasti kiire, niin joudut odottamaan lapsen kanssa pitkän jonon hännillä omaa jättö vuoroa ja myöhästyt päivän ekasta skypestä. Silloin on kyllä ikävä niitä aikoja, kun vaan pääsit juoksemaan sisälle lapsen kanssa ja homma oli siinä.

Toinen koronan aiheuttama haaste hommaan on selvästi se, että lieväoireistakaan lasta ei saa viedä päiväkotiin koronan vuoksi. Meillähän poika oli kolme vuotta kotihoidossa, joten hän todellakin imuroi itseensä jokaisen pienemmänkin flunssapöpön.

Aiemmin ohje oli, että lapsen pitää olla päiväkotikuntoinen, jotta saa hoitoon tulla. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että lapsen piti voida pystyä osallistumaan päiväkodin aktiviteetteihin. Nyt yksikin aivastus tai yskäisy on varma merkki kotipäivästä.

En tietenkään näitä varotoimenpiteitä vastusta, vaan ymmärrän ne täysin. Näin kuuluu olla ja toimia. Kuitenkin olen huomannut, että kaikki tämä ylimääräinen säätö vaikuttaa minun ja pojan arkeen. Ennen koronaa oli helpompi päiväkoti-arkea pyörittää. Näin se asia vaan on ja alan olla aika väsynyt tähän kaikkeen.

Normaaleja aikoja odotellessa, ihanaa alkavaa viikonloppua ja nähdään instagramissa 😘