Hae
Arjen suklaasuukkoja

Kuolemasta kertominen pienelle lapselle

Viivi koiramme poismenon myötä olen kohdannut taas uuden yllättävän asian vanhemmuudessa. Kuoleman, joka kosketti myös poikaamme. Sen miten hämmentynyt hän on ollut Viivin häviämisestä kotoamme ja sen miten hän lapsen ajatusmaailman kautta yrittää asiaa ymmärtää.

Ajattelin aluksi, että Luca ei juurikaan asiaan kiinnittäisi huomiota, mutta olin aivan väärässä. Luca ehti kiintyä Viiviin ja heistä tuli ystäviä, joten hänen häviäminen elämästämme onkin ollut vaikea pala ymmärtää ja hyväksyä.

Luca osallistui meidän molempien koirien hoitoon jo varsin aktiivisesti. Hän antoi aamulla keksit, tarjoili ruokalautaset ja keräsi tyhjät lattialta sekä silitteli turkista ja pyysi koiria syliinsä. He olivat kolmestaan ystävykset ja osa toistensa elämää aivan joka päivä.

Kun tulin eläinlääkäristä kotiin ilman Viiviä, niin kerroin Lucalle, että Viivi on mennyt taivaaseen, eikä asu enää kanssamme, ja että Viivi on taivaassa vaarin luona ja katselee meitä nyt pilven reunalta. Luulin, että asia olisi sillä kuitattu. Luca kuitenkin toistelee edelleen, että tahtoo Viivin ja että tykkää Viivistä. Kun vaihdoin sänkyymme puhtaita lakanoita Viivin poismenon jälkeen, niin Luca kysyi vierestä miksi korjaan Viivin pedin pois.

Viivin kuolema kosketti myös 2,5-vuotiasta poikaamme. Hän menetti ystävän. Toistelen vastaukseksi, että Viivi on taivaassa ja ettei ole enää luonamme. Tämä ei ole riittänyt pojalle vastaukseksi, vaan jatkokysymykset ovat, että miten saamme Viivin pois taivaasta ja miksi hän ei näe Viiviä siellä. Hellyttävintä ja surullisinta oli, että poika keksi ratkaisuksi uuden trampoliinin, johon Viivi voisi taivaasta hypätä. Voi kun saisimmekin kuolleet läheisemme takaisin luoksemme jollakin ihmekonstilla.

Aika ja sen kuluminen on tietenkin oikea vastaus ja että aika parantaa haavat. Onneksi saimme paljon ihania muistoja ja kuvia sekä videoita Lucasta ja Viivistä yhdessä. Kuoleman hyväksyminen on myös pienelle lapselle vaikeata, enkä halua vähätellä myöskään hänen menetystään. Läheisten poismeno on asia, joka täytyy oppia hyväksymään ja meillä Viivin poismenosta puhutaan avoimesti. Haluan olla äiti, jolle Luca voi aina puhua kaikesta, myös niistä vaikeistakin asioista ja tunteista. Olen huomannut, että tätä kautta myös minä opin itsestäni lisää ja kehityn äitinä. Äitiyteen jos mihin todellakin kasvetaan.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille ja pidetään huolta toisistamme 😘

4 kommenttia

  1. Eve kirjoitti:

    Voi kuinka liikuttavaa <3 Viivi oli tärkeä kaveri, kyllä sen pienikin ymmärsi. Ja toi tramppa juttu, kuinka kekseliäitä ja viattomia lapset on <3

    • suvimaarit kirjoitti:

      Meille koirat on aina ollut osa perhettä. Perheemme jäseniä, joita rakastetaan ja pidetään arvossa. Olen opettanut Lucalle pienestä asti miten koiran kanssa ollaan. Mikä on sallittua ja mikä ei. Hyvin on poika nyt opit sisäistänyt, jotka jatkuvat tästä eteenpäin toisen koiramme Fionan kanssa. Viivi säilyy muistoissa ja siten perheessä ❤

  2. Anna kirjoitti:

    Voi, kohta 15-vuotiaan koiran omistajana tämä liikauttaa… Osanotto! Kuolemasta lapselle puhuminen on vaikea aihe, olen itsekin sitä joutunut pohtimaan erityisesti reilu vuosi sitten, kun lasten täti yllättäen kuoli… Aiheesta olen kirjoittanut tekstin myös blogiini : https://www.mustikkapasta.fi/2019/02/lapsen-suru-kuinka-puhua-kuolemasta.html

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *